KARUSSA JA KOTONA

Parisen viikkoa sitten saimme yllätysvieraan.  Jotenkin tuo Ukko-koira käyttäytyi omituisesti iltasella pihaa nuuskuttaessaan, josta syystä arvelin, että nyt on edessä jotakin erikoista. Ukkoa vähän jänskätti, mutta samalla se oli kovin kiinnostunut pienestä tummasta möykystä. Hämärässä se näytti tosiaan vain pieneltä tummalta möykyltä. Lähempi tarkastelu osoitti, että siilihän se! Emme halunneet Ukon kiinnostuvan siitä enempää. Ainakaan siinä määrin, että Ukko tekisi siilille pahaa tai, että siili onnistuisi piikittämään liian innokkasta pentukoiraa. Päätimme kantaa siilin tuonne talomme viereiselle pellolle.  Minusta tuntuu, että se oli tyttösiili. Se oli niin kovin sievä kasvoistaan ja melko pienikin. Tämä tuntemus vahvistui sen myötä, kun muutaman illan päästä kohtasimme pihallamme iltahämärissä toisen siilin, joka oli mielestäni ensin nähtyä huomattavasti isompi. Ehkäpä ne ovat pari. Ehkäpä näemme vielä jälkikasvua.  Siili nro 2 Tai sitten se oli ihan sama siili. Voi...

Helmikuisten hiihdon MM-kisojen innoittamana en lähtenyt hiihtämään, mutta sujautin juoksulenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille. Läpi talven olin vähän treenaillut - penkkiurheillen. Sehän on vähän niin kuin urheilua. Jännässä paikassa syke kiihtyy ja hengitys tihenee. Jos ruotsalainen meinaa voittaa, niin nouseehan siinä veren maku suuhun. Saattaa tulla myös hiki. Ja kun suomalainen voittaa, niin fiilis on aika hyvä. Sitten janottaa. Että onko ne itse urheillen aiheutetut tuntemukset ja fiilarit tuon kummempia? Saman kun saa penkkiurheillen? Paitsi ettei saa! Ei samanlaista endorfiini-annosta sitten kuitenkaan.  Ensimmäinen lenkki oli yhtä tuskaa. Parin kilometrin jälkeen sattui jo molempiin polviin ja lonkkaan. Henki tuntui salpaantuvan ja muutenkin ketutti. Seuraavana päivänä pääsin vaivoin kävelemään, kun joka paikka oli jumissa. Vika ei ollut lenkkareissa, eikä muissakaan varusteissa. Vika ei ollut kelissä, eikä juoksualustassakaan, sillä on sitä ennenkin asfaltilla hölkkäilty....

Kun ensimmäisen kerran osallistuin taidekerholaisten tapaamiseen, niin enpä olisi uskonut, mitä siitä seuraa. No kiirehän siitä seurasi. Nyt kaikki aika menee maalailuun, eikä aikaa meinaa jäädä muulle. Melko paljon on viime aikoina turvauduttu take away ruokaan, kun rouvalla ei ole aikaa kokkailuun. Maalailu on niin koukuttavaa. Mutta ei kovin vaarallista.  Löysin Tescosta kultamaalin. Päätin olla luova ja tehdä jotakin ihan omasta päästä. Jotakin abstraktia. Lähdin kerta heitolla kauas omalta mukavuusalueeltani. Toiveet tuloksesta olivat kuitenkin korkealla, vaikken omalla maallani ollutkaan. Sillä miten vaikeaa voi muka olla abstraktin maalauksen tekeminen? Voin kertoa, on se vaikeeta, kun ei osaa. Ja ihan paskahan siitä sitten tuli. Vähän niin kuin kulahtanut ja nukkaantunut paita, jonka koristeraidat on pesukone ja liian kuuma vesi muotoilleet uusiksi. Annoin taulun lojua joitakin viikkoja työhuoneen nurkasssa ennen kuin tajusin, että aina voi maalata päälle. Miten loistava id...