Lähiliikuntaa

Helmikuisten hiihdon MM-kisojen innoittamana en lähtenyt hiihtämään, mutta sujautin juoksulenkkarit jalkaan ja lähdin lenkille.

Läpi talven olin vähän treenaillut - penkkiurheillen. Sehän on vähän niin kuin urheilua. Jännässä paikassa syke kiihtyy ja hengitys tihenee. Jos ruotsalainen meinaa voittaa, niin nouseehan siinä veren maku suuhun. Saattaa tulla myös hiki. Ja kun suomalainen voittaa, niin fiilis on aika hyvä. Sitten janottaa. Että onko ne itse urheillen aiheutetut tuntemukset ja fiilarit tuon kummempia? Saman kun saa penkkiurheillen? Paitsi ettei saa! Ei samanlaista endorfiini-annosta sitten kuitenkaan. 

Ensimmäinen lenkki oli yhtä tuskaa. Parin kilometrin jälkeen sattui jo molempiin polviin ja lonkkaan. Henki tuntui salpaantuvan ja muutenkin ketutti. Seuraavana päivänä pääsin vaivoin kävelemään, kun joka paikka oli jumissa. Vika ei ollut lenkkareissa, eikä muissakaan varusteissa. Vika ei ollut kelissä, eikä juoksualustassakaan, sillä on sitä ennenkin asfaltilla hölkkäilty. Vika oli puhtaasti lihasten ja nivelten käyttämättömyydestä. Sillä se kipu lähtee, millä on tullutkin. Lähdin uudelle lenkille, kun kykenin. Parin viikon päästä ei enää sattunut, ainakaan paljoa. 

Minä en tavoittele pitkää matkaa, enkä kovaa vauhtia. Mutta yksi kokoaikainen tavoite minulla on: pysyä aina sellaisessa kunnossa, että pystyn juoksemaan helposti viisi kilometriä missä ja milloin vain. Olin päästänyt tuosta tavoitteesta irti ja se alkoi tuntua ihan jokapäiväisessä elämässä ähkynä olona ja kiristävinä housuina. Makkarankuoreksi muuttuneet lempparifarkut on oiva motivaattori liikunnalle. 

Ruotsalainen ystävä pyysi mukaan juoksukerhoon ja sekös, jos mikä, on pannut juoksukunnon kehittymiseen vauhtia. Luontaisesti minä olen se tutun polun ja lenkin taapertaja siihen saakka, että kulkee kivasti. Sitten saatan lisätä vähän vauhtia ja sen jälkeen ylimääräisen ketunlenkin. Juoksukerho palautti mieleen intervalliharjoittelun hyödyn ja hauskuuden. Sykkeen nousu ja askeleen pidentäminen reippaita tehden tekee ihmeitä siihen tasaiseen pidemmän matkan taapertamiseen. Juoksukaverina minulla on toinen keski-ikäinen puutarhuri ja meitä coutsaa ja kannustaa kymmenisen vuotta nuorempi ikiliikkuja. Niin se vaan on, että aikuinenkin kaipaa kannustusta, ei se ole tarpeen ja hyväksi vain lapsille. Sillä on ihan hirvittävän iso merkitys, kun vierellä on tyyppi, joka tsemppaa lempeän päättäväisesti. Tack så mycket Åsa och Tii!

Tämä on meidän lähiliikuntapaikka. 

Varmaankin siksi, että kaupunkiin on rakentunut uusi ja nykyaikainen urheilupuisto, niin tämän lähipaikan kunnossapito ei ole ollut enää prioriteettilistan kärjessä. Mutta tällaiselle tavalliselle lenkkarin kuluttajalle tuo on mitä mainioin paikka harrastaa. Vähän nukkavieru, mutta helposti lähestyttävä. Vappuna tein siellä ensimmäisen itsenäisen intervalliharjoituksen ja koin sen varsin toimivaksi paikaksi. 

Totta puhuen. Minua aina ja silloin tällöin pistää vihaksi se nillitys, mitä kotopuolessa kuulee harrastus- ja liikuntapaikkojen laadusta, laajuudesta ja kunnossapidosta. Joka asuinalueella ei tarvita joustettua tekonurmikenttää, ei edes hiekkatekonurmea. Puolivillaisella nurmialueella tai sorakentällä saa hyvät pelit ja höntsäilyt aikaan, jos tahtoo. Ovat lisäksi terveellisempi ja ekologisempi vaihtoehto kaikkien "tekojotakin "- sijaan. Siksi toisekseen, me kaikki emme ole, eikä meistä tule huippu-urheilijoita. Ja keistä tulee, niin se ei ole liikuntapaikan hienoudesta vaan jostakin ihan muusta kiinni. 

Olen niin iloinen tuosta meidän lähikentästä. Tästä meiltä tulee siihen matkaa puolisen kilometriä. Sen kun hölkkäilee ja hyppelee, niin tulee jo vähän alkulämpöjä. Kentällä sitä hyppelyä ja hölköttelyä voi jatkaa ja ulkokuntosalipaikalla on kätevä venytellä paikat auki. Pikkaisen epätasainen kivituhkapolku antaa hyvän treenin myös nilkoille ja polville. Minun tarpeet tuo kenttä tyydyttää paremmin kuin hyvin. Se on riittävän lähellä, siellä liikkuu samanhenkistä väkeä, kaikille on tilaa, se on riittävän nukkavieru keski-ikäiselle puuskuttajalle, ja sitten se viimeinen: juostessa minä hengästyn ja minun tulee hiki. En usko, että saisin hienomalla kentällä itsestäni yhtään enempää irti. Pikemminkin päinvastoin.