Kotikonnuilla

Meillä ei ole aikomusta rampata koti-Suomessa muutoin kuin tilanteen niin ehdottomasti vaatiessa. Näin on ollut ajatus ilman koronaakin ja nyt sen takia vielä korostetummin. Elokuun alussa tuli sitten ehdoton tapaus eteen: kummienoni hautajaiset. Onneksi niin Unkarin kuin Suomen tilanne oli siinä kohtaa sen verran vakaa, että saatoin matkata Suomeen. Matkaan lähtiessä muuten pelkkä passi ja hammasharja eivät enää riitä. Tarvitaan myös maskit ja käsidesi.

Koko reissuni ajan ainakin Etelä-Suomea helli kesäisen lämmin, jopa helteinen sää. Kaunis ja lämmin sää siivitti näin ollen myös kummienoni viimeistä matkaa. Tilaisuus itsessäänkin oli kaunis, lisäksi voimaannuttava. Erään viisaan naisen oppia noudattaen pidin pienen puheen. Tuo viisas nainen sanoi kerran, että "sanat ovat tärkeitä". Sanat ovat tärkeitä kuulijalle ja toisinaan ihan yhtä tärkeitä puhujalle itselleen, tilaisuudesta riippuen. Puhuminen isomman porukan kuullen ei ole minulle luontevaa, ennemmin epämielyttävää. Vielä tässäkin iässä aina vaan jännittää ja tuntuu, että sydän hakkaa itsensä rinnasta ulos, kädet hikoaa, nenä vuotaa ja ääni värisee. Ja sitten, kun on saanut sanansa sanottua, on kevyt hengittää ja levollinen mieli. En ollut ajatellut hauskuuttaa yleisöä, mutta niin siinä kävi, että saattoväki hörähti naureskelemaan muutamassa kohtaa. Taidan olla aika naurettava puheen pitäjä. 

Kummityttöni on floristi. Korjaan, kummityttöni on taitava floristi! Olen sen jo aimminkin tiennyt, mutta oikeastaan ymmärsin vasta nyt, nähdessäni hautajaisia varten tekemänsä kukkalaitteet ja -kimput, että miten hyvä hän työssään onkaan. Halusin laskea haudalle jotain muuta kuin peruskauraa. Kummienoni oli kädentaitaja ja talonrakentaja. Ja siitä se ajatus sitten lähti: kummityttöni taiteili vasaranmuotoisen kimpun. Kimppu oli kerrassan kaunis! 

Suomi-matkaa sävytti koko viikon ajan haikeus, mutta mukavaakin oli. Välttelin julkista liikennettä ja isolla haluksella kaikkien tuttujen tapaamisia, mutta jokusen ystävän ja sukulaisen kohtasin. Taidan tulla vanhaksi, kun sukulointi tuntuu mukavalta... 

Heitin talviturkin Arrakosken Miestämään. Vaikka eihän se kyllä tällaiselle Päijänteen rannalla alkuvuotensa kasvaneelle mitään tarkoita. Talviturkki heitetään Päijänteeseen tai sitten sitä ei heitetä ollenkaan. Päijänteen vesi oli kylmää, pintavesikin vain 20 asteista. Henki oli salpaantua, mutta sinnittelin "uppokivelle" ja takaisin. Miten ihmeessä kykenin nuorempana vetämään uimakouluja luonnonvesissä? Neljänä kesänä, viisi viikkoa kerrallaan, satoi tai paistoi. Pelkästä ajatuksesta huulet sinertyy.

 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Reissua pukkaa, budjettimatka

Siskonpeti, osa 1

Siskonpeti, osa 2