Hrvatska

Kroatian Plitvicen kansallispuisto on ollut matkustuslistallamme jo jonkun vuoden. Alun perin oli tarkoitus matkustaa sinne tämän vuoden toukokuussa. Ei matkustettu, eikä matkustaneet muutkaan. Emme olleet ensimmäisten joukossa höökimässä Unkarista ulos, kun Euroopan sisärajat alkoivat juhannuksen maissa aueta. Halusimme hetken kuulostella muiden kokemuksia rajakäytänteistä. Sitä paitsi, saattoihan rajojen aukeaminen olla pelkkä valeuutinen. Pari kertaa olemme joutuneet tahtomattamme pieneen seikkailuun, mutta varsinaisia seikkailijoita emme kuitenkaan ole. Tykätään pelata enemmän varman päälle. Heinäkuun alkupuolella tilanne näytti meidän vinkkelistä riittävän tasapainoiselta, joten pakkasimme Minin ja suuntasimme etelään. 

Plitvicen kansallispuisto on perustettu 1949 ja Unescon maailmanperintölistalle se kirjattiin 1979. Puisto on ollut pitkään suosittu kohde ja viime vuosina kävijämäärät ovat lisääntyneet reilusti. Vaikka päivittäistä kävijämäärää rajoitetaan, ovat polut ja reitit koetuksella. Valitettavasti kävijöissä löytyy myös niitä perseilijöitä, jotka eivät pysy merkityillä reiteillä ja roskaavat. Mistä niitä riittääkin aina ja joka paikkaan?

Korona-aika osoittautui oivaksi ajankohdaksi vierailla kansallispuistossa. Rapakontakaiset turistit puuttuivat tyystin. Alueella näytti ja kuulosti olevan vain paikallisia ja sitten meitä naapurista tulleita. Oli tilaa hengittää ja katsella maisemia rauhassa ilman ihmistungosta. Turvavälit muotoutuivat kuin itsekseen. En sitä paitsi pidä vieraista ihmisistä maisemakuvissani. Näin ollen valokuvaaminenkin oli mukavan stressitöntä.  

Pari päivää ja yötä olivat meille riittävät Plitvicessä. Siitä ei pääse mihinkään, etteikö Plitvicen kansallispuisto ole aivan kertakaikkisen upea paikka. Turisteille merkityt reitit sijoittuvat Koronajoen varrelle, missä 16 eri korolla sijaitsevaa järveä muodostaa lukemattomien putouksien shown kahdeksan kilometrin pituisella matkalle. Vierailijalla on valittavanaan eri mittaisia lenkkejä ja taipaleita. Toki puisto on kokonaisuudessaan paljon laajempi kuin vain tämä merkittyjen reittien rajaama alue. Maisema, rauha, veden solina ja värit salpaavat hengen! Siellä on kaunista joka suunnalla, minne katsoo, mutta kallionrinteitä pitkin putoavat vesinorot alkavat sitten kuitenkin toistaa itseään, eikä se kahdeksas järvi ole enää sen smaragdimaisemman vihreä kuin edellinen. Eikä kolmas hotelliaamiainen sekään enää yllätä. 

 

Ja että jäisi jotakin hampaan koloon. Meillä on reissussa ollessa tapana käydä pieni happihyppy ennen aamiaista, niin nytkin. Sillä tapaa sitä herää kunnolla ja on sitten aamiaisella kärppänä, eikä mikään herkku jää näkemättä ja syömättä. Respan tyttö kysyi, että todellako lähdette ulkoilemaan. Sää oli pahaa enteilevä, mutta tonttuja kun ollaan, niin kaikkia sääenteitä ei aina uskota. Tällä kertaa minä olin se suurtonttu, joka uskotteli isännälle, ettei se sade vielä ala. Sääennusteen perkele piti paikkansa. Juuri siellä lenkin yläkuolokohdalla taivas repesi ja kaatoi vettä saaveittain niskaan. Onneksi emme olleet ainoat idiootit liikenteessä sinä aamuna. Samanlaisen kohtalon koki eräs perhe. Ja kyllä näytti respan tyttö vähän ilkikuriselta, kun me uitetut koirat ravistelimme itsejämme hotellin aulassa. 

Suunnitelmana oli ajaa Plitvicestä Kroatian rannikolle ja yöpyä siellä. Isäntä halusi näyttää Minille rannikon serpenttiinipätkiä. Niinpä joo. Niin kuin se auto mitään mistään ymmärtäisi. Kun ei se ymmärrä sitäkään, että ovia ei saa lukita, jos avaimet ovat takakontissa. Löydettiin hienot serpenttiinit. Mini tykkäsi ja isäntä vielä enemmän. Rannikolla astuttiin autosta ulos ja saman tien takaisin sisään. Meinasi tukka päästä lähteä, oli niin kova tuuli. Takaisin sisämaahan ja yöksi Karlovaciin.

Karlovac ei ole mikään ihmeellinen kaupunki. Vähän niin kuin Lahti Suomessa. Molemmat ovat myös olutta. Karlovac sattui sopivasti kotimatkan varrelle, kun perille saakka ei jaksettu ajaa. Käypä hotelli yösijaksi löytyi kaupungin keskustasta helposti, mutta ruokapaikka tuntui olevan kiven alla. Joko oli täyttä tai sitten tuli eteen kielimuuri. Alkoi jo olla sellainen nälkäkiukku, mitä ei enää pelkällä banaanilla hoideta. Ja riitahan siitä syntyi, kun ei ollut siihen hätään edes sitä banaania. Päädyimme vilkkaan risteyshässäkän laidalle pikaruokapaikkaan, mikä ei sitten ollut oikeastaan pikaruokala. Tilasimme listan kalleimmat hampparit. Arvelimme, että niiden täytyy olla varmasti myös parhaat, kuva näytti kivalta. Oliko sitten kokki nähnyt meidät vaiko mitä, mutta tarjoilija kävi tarkistamassa, että tulehan sama satsi myös minulle. Kyllä, tänne sitä sapuskaa nyt vaan ja juomia myös. Juomat saimme heti, hamppareita vähän varrottiin. Vaan kyllä kannatti odottaa. Siihen hetkeen paras hampurilainen ikinä ja isoin! Minä söin kaiken, isännältä jäi pullaa lautaselle, tarjoilijalta loksahti suu auki ja lähtiessä kokki katsoi minua kiireestä kantapäähän päätään pudisten.