Taiteilua

Sain joitakin viikkoja sitten kutsun naisryhmään, jossa harrastetaan porukalla (korona-ajan kokoontumisrajoituksia noudattaen) piirtämistä ja maalaamista. Ensimmäisellä kerralla kävin vain haistelemassa tunnelmaa ja toteamassa, että ihan tavan harrastajista ei ole kyse. Naisilla oli työn alla toinen toistaan upeampia piirroksia ja maalauksia. Näiden naisten taiteen tekemisen seuraaminen oli mielenkiintoista ja antoisaa. Meneillään oli erilaisia töitä, erilaisilla tekniikoilla.

Koska pelkästään muiden työskentelyn seuraaminen ei ole se ryhmän juttu, niin pakkohan se oli sitten toisella kertaa ottaa kynä käteen ja sutaista paperille jotakin. Illan emäntä kannusti kokeilemaan sivellintä ja maalia. Sitten meinasi jo iskeä paniikki, kun pari naista kiinnostui, että mitä ajattelin maalailla. Jatkoin sitä samaa maisemantyyppistä suttua, mutta paperin toiselle puolelle. Paperin kääntö oli hyvä kikka. Eipähän päässyt kukaan näkemään tuherrustani.

En tiedä mikä siinä on, mutta jotenkin se tuntuu siltä kuin myisi sielunsa paholaiselle, jos näyttää piirroksiaan muille. Varmaan joku lapsuuden trauma? 

Pirun hankala maalata ja samalla peitellä isoa paperia. Enkä niin ollen voinut välttyä siltä, että muut näkivät tekeleeni. Hämmästyksekseni saatoin todeta, että sielu pysyi tallessa, vaikka muut katselivat onnetonta maiseman kuvatustani. Mutta ehkä se johtui siitä, kun nämä ihanaiset naiset antoivat kannustusta ja kehujakin. Kissa kiitoksilla elää. Ja niin minäkin!

Maiseman kuvatus

 

Unkarissa kevät on himpun pidemmällä kuin koto-Suomessa. Hedelmäpuut ovat parhaillaan kukassa tai aloittamassa kukintaa. Tämä on myös magnolioiden kukinta-aikaa. Räpsäytin joitakin päiviä sitten kukkivasta magnoliasta kuvan. 

No siitä se ajatus sitten lähti. Ensin härkää sarvista ja sitten suon yli niin että heilahtaa. Mitä sitten, vaikka sielunsa myykin.

Hapuilevia luonnoksia ja sitten lopputuote.